Kunpa keksisin tähän vetävän kehystarinan, joka saisi meidät eläytymään tulevien sukupolvien elämään: Delegaatio vuodelta 2070 selvittämässä, mitä kirjoittaa meistä — esivanhemmistaan — oppikirjoihin: Millaisia uhrauksia teimme turvataksemme heidän hyvinvointinsa ... Delegaation vetäjänä voisi olla joku 2021 syntynyt ...
Tulevaisuusinvestointien kannattavuutta ei pidä arvioida nykyarvolaskelmilla — paljonko ja kuinka varmasti me tulemme hyötymään elämämme aikana? — vaan lähtökohdaksi on otettava ihmisten hyvinvointi vuonna 2070 ja siitä eteenpäin. Minä olen tärkeä, sinäkin olet, huominen on tärkeä meille, mutta nyt asetutaan edustamaan niitä, joista ei vielä ole neuvottelupöytään puolustamaan etujaan.
Se on vaikeaa. Minusta tuntuu, kuin olisi kaksi todellisuutta: Tässä-ja-nyt-arki ja sitten-joskus-tulevaisuus, jonka järjen tasolla ymmärrän tulevan, mutta joka tunnetasolla jää etäiseksi. Kuin ajatukseni kuolemasta: Kuolen, mutta vanhuudessani, en tässä nykyelämässäni.
Päätöksiämme ohjaa viime kädessä tunne: Se, mikä ei kunnolla tunnu miltään, ei aiheuta toimenpiteitä, vaikka järki käskisi toimia. Mielikuvitukseni ei veny eläytymään tulevaisuuteen, jolloin olen jo kuollut. Ei tunnu yhtä vahvasti kuin huominen. Eläytymisessä auttaa, kun miettii, millaista haluaa lastenlasten elämän olevan. Se tuntuu.